Rakentajain kalenterin päätoimittajana olen halunnut kirjoittaa yllä olevalla otsikolla, sillä huoli alamme toimintatavoista on suuri. Tämä artikkeli sisältää kovin vähän faktaa, numeroita ja ohjeita. Teksti koostuu esimerkeistä ja on täynnä subjektiivisia näkemyksiä alastamme, sen tapahtumista ja alalla toimivista henkilöistä. Käsittelen amattiylpeyttä kolmesta näkökulmasta
“Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan”
”Työ tehrään niinko palkkaa vasten ja työmies on palkkansa ansainnut”
“Erinomaisuus ei ole teko vaan tapa”
Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan
Ei kukaan halua tehdä asioita huonosti tai jättää jälkeensä huonoa työtä. Näin uskon ja näin haluan uskoa. Jos tämä olettamus pitää paikkaansa, on outoa, että niinkin paljon virheitä ja huonoa jälkeä kuitenkin syntyy rakentamisen parissa. Voisiko syynä olla, ettei edes tiedosteta mitä hyvä työ on. Tiedetäänkö rakentamisen eri vaiheissa ne odotukset, mitä työlle on asetettu, käydäänkö ne läpi yhdessä ennen työn aloittamista, varmistutaanko siitä, että asiat on ymmärretty . . .
Miten on mahdollista, että yksi maamme johtavista asuntotuottajista tekee kuvan 1 mukaisia ulkoseiniä, joita he sitten takuutyönä korjaavat erittäin kalliilla. On siinä katteet kohdallaan, jos tuollaiseen on varaa.
Miten on mahdollista, että pienen konsulttitoimiston valvoja saa asiat siihen malliin, että korjaava työryhmä tekee kuvan 2 mukaista seinää aikaiseksi samaan kohteeseen. Kuka tahansa näkee mikä on hyvin tehty ja missä on ammattiylpeys mukana.
Huono jälki on mahdollista, koska ketään ei ole kiinnostanut tuon seinän rakenne. Ei se ole kiinnostanut tekijöitä, työnjohtoa, valvojaa, suunnittelijoita, työpäällikköä eikä sen kummemmin asuntoja tuottavan yrityksen johtoakaan. Ei tuon yrityksen toiminnassa ole oleellista hyvin tehdyt seinät, vaan se millä hinnalla kyseiset talot saatiin myytyä – kalliilla muuten. Saman yrityksen johto kertoi juuri julkisuudessa kuinka innovatiivisia ratkaisuja rakennusliikkeet tuottavat. Toden totta – innovatiivista!
Upeasti villoitettu seinä syntyi, kun tekemiseen liittyvät asiat käytiin ensin pihamaalla valvojan ja työryhmän kesken läpi. Ryhmä aloitti työnsä ja valvoja seurasi työn alkua ja puuttui tekemiseen. Kyse on ns. ensimmäisestä mestasta, jonka tekemisen ohjaamisen kautta löydetään yhteinen sävel. Niin se löytyi nytkin. Valvoja haki villaleikkurin autonsa peräkontista, antoi sen ryhmälle ja opasti käyttämään sitä. Valvoja keräsi villaveitset pois ja sanoi, että tehkää leikkurilla, tulee suorat saumat. Valvoja lupasi jättää lainaan leikkurinsa, kunnes ryhmä hankkii oman. Työ tekijäänsä opettaa sanotaan, mutta nyt opetti valvoja tekijää löytämään sen hyvän tavan toimia. Tuskin tekijätkään ottivat itseensä, kun asia tehtiin hyvässä hengessä ja yhteisymmärryksessä. Uskoisin, että he jakavat hyvää tapaa edelleen uusissa kohteissaan työskennellessään.
Voi se asia mennä myös toisin, kuten seuraava ote Kauppalehden blogista 31.10.2007 asian ilmaisee . . .
Monessa pöydässä yleisenä mielipiteenä esitetään että suomalaiset eivät osaa rakentaa. Katot sortuvat ja talot homehtuvat. Valvoja on tärkein sijoitus. Hän maksaa palkkansa takaisin parempina taloina, mainostetaan joka ainoassa remonttilehdessä. Rakentajien palkka kannattaa kilpailuttaa, koska ala on huijareita täysi. He eivät tule töihin eivätkä osaa rakentaa.
Ole siinä sitten ylpeä työstäsi kun ainoaa omakotitaloaan rakennuttava toimisto-elämäntyöstään vapaata ottanut noviisi kulkee työmaalla epäillen kaikkea mitä sanot tai teet. Kuin olisi syyllistynyt takuuvarmasti jonkinlaiseen rikokseen jo työmaalle tullessaan.
HuippuArvostettu Valvoja tulee käymään ainoan kerran kun työ on jo tehty, lainaa rakentajalta vatupassin, mitan ja mahdolliset muut työkalut (ilmeisesti niin huono palkka ettei ole varaa omiin työkaluihin?) ja varmistelee selustaansa määräten vielä pari varmistusnaulaa lisää johonkin, että asiakas olisi tyytyväinen. Hyvä kun valvottiin, ettei sortunut! Ammattiylpeys karisee varmasti.
Kalle Päätalon nuoruudesta kertovassa elokuvassa muurarin ammattiylpeys on toista luokkaa, suosittelen noviisirakennuttajille elokuvan katsomista. Rakentaja tekee hyvän työn kun hänen ammattitaitoaan ei jatkuvasti kyseenalaista. Ei haittaa yhtään jos puhutellaan mestariksi ja keitetään kahvit urakoijalle. Saa hyvän mielen eikä välttämättä rankaise sitten niin isolla laskulla.
. . . niinpä niin. Olisiko ammattiylpeys ainakin osaksi vastakaikua siihen miten meitä itse kutakin arvostetaan omassa osassamme tätä rakentamisen ketjua. Toisen työtä ja rooliakin pitää arvostaa sen verran, että on kiinnostunut luomaan toiselle edellytykset onnistua. “Ei oo meiän homma, on aliurakoitsijan” sanoi eräskin päätoteuttajan vastaava työnjohtaja oman kohteensa töistä. Ei päätoteuttajan työmaan johto voi ajatella noin ilman, että ajatusmalli tarttuu kaikkiin. Ei se ole kumma, että meillä on paljon “ei kuulu mulle hommaa”.
Eivät ongelmat ole pelkästään työmaiden omaisuutta. Rakennushankkeessa työmaalle syydetään suunnitelmia, joita ei kukaan kaikista hienoista toimintajärjestelmistä, niiden prosessikuvauksista, määräyksistä, pätevyyksistä ja tehtävänimikkeistä huolimatta ole yhteensovittanut, puhumattakaan että niiden toteuttamisesta olisi käyty keskusteluja työmaan kanssa. Kannattaisiko suunnittelupuolellakin ottaa käyttöön “ekan mestan” menettely. Katsotaan yhdessä työmaan kanssa miten homma saadaan tehdyillä suunnitelmilla toteutumaan. Voisi olla opettavainen kokemus monelle suunnittelijallekin.
Toisten antama arvostus omalle työlle parantaa kunkin oman työnsä ja itsensä arvostamista. Professori Juha Varila on mainiosti määritellyt: Ammattiylpeys on osaamisensa ja etiikkansa arvostamista. Se näkyy maltillisena ja kypsänä harkintana, rauhallisena ja huolellisena työntekona pikemmin kuin työn sankaruutena ja huipputulosten janoamisena, odotusten ylittämisenä. Se on kykyä ja tahtoa noudattaa yhdessä sovittuja työelämän pelisääntöjä.
Arvostakaa itseänne ja muita niin, että voitte tehdä työnne ammatistanne ylpeänä.
”Työ tehrään niinko palkkaa vasten ja työmies on palkkansa ansainnut”
Kun minulle maksetaan peruspalkka menen työmaalle. Kun saan sen kaksinkertaisena, asennan elementtejä ja kun saan peruspalkan kolminkertaisena asennan elementtejä HYVIN! Näin sanoi yksi nokkamies minulle aikoinaan. Tarvitaanko hyvän suorituksen aikaansaamiseksi ja ammattiylpeyden nostattamiseksi aina enemmän rahaa. Toivottavasti ei.
Hyvän työn ja työuran keskeisiä tekijöitä ovat ammattitaito, hyvä porukka ja kyky nähdä kokonaisuuksia. Työssä jaksamisen kannalta pelkkä tekemisen taito ei riitä – on myös hallittava oman ammattialueen tietämys. On kyettävä olemaan ylpeä kuulumisesta kollektiiviseen ammattiyhteisöön, osattava nauttia porukkaan kuulumisesta sekä kyettävä arvostamaan omaa taitoaan.
Työhön käytetty aika ja sen merkityksen ymmärtäminen on osa ammattitaitoa. Minulla on ollut mahdollisuus tutustua työni puolesta melko laajasti rakentamisen menetelmiin ja työmenekkeihin sekä viime aikoina myös työurakkahinnoitteluun. Näiden kahdenkymmenen vuoden aikana koottujen kokemusten valossa voi todeta, että työlle ei ole olemassa oikeaa työmenekkiä tai oikeaa kustannusta. Oikea hinta löytyy siinä vaiheessa, kun joku suostuu maksamaan toiselle tietyn hinnan työstä – sehän on oikea, siis todellinen hinta, koska se on sovittu. Onko se sopiva hinta työstä on sitten jo ihan toinen juttu. Työsaavutus eri ihmisillä ja eri työryhmillä vaihtelee runsaasti. Joku ei saa juuri mitään aikaiseksi ja toinen tekee lähes menetelmän optimivauhdilla. Jonkun mielestä 800 kiveä päivässä muuraava ei voi tehdä töitä hyvin ja toinen todistaa omalla ammattiatidollaan tuon väitteen tyystin vääräksi.
Filosofian professori Oiva Ketonen totesi eräässä tutkimuksessaan: ”Ammattilaisen tuote on olemassa tiettyä tarkoitusta varten. Se on kokonaisuus, jolla on tietty mieli. Hän vastaa siitä, että hänen tuotteensa kelpaa tarkoitukseensa, jonka määrittelee pikemminkin se maailma, jossa hän elää kuin hän itse. Hän ei pääse vastuusta selittelemällä. Ehkä silloin kun ei tarvitse selittää tekosiaan, voi olla ammattiylpeä teoistaan – teki työt sitten nopeasti tai vähän hitaammin.
Eestiläiset keittiöasentajat – isä ja poika – olivat saamassa ison perheen ison keittiön asennustyötään valmiiksi. Poika kiinnitti integroidun jääkaapin ovilevyä ja otti vahingossa yhden liian pitkän ruuvin, jolla asensi ovilevyä kaappiin. Ruuvi ei läpäissyt levyä, mutta tarkkaan katsottuna pinnassa saattoi erottaa pienen kohouman. Mitä teki isä? Sanoi pojalleen, että kerrot asiasta itse isäntäperheelle. Näin poika hieman arastellen ja ehkä jopa peloissaan teki. Isäntä sanoi, että eihän tuo edes näy. Ei kai sitä levyä tarvitse vaihtaa. Tuolloin asentajaisä puuttui puheeseen ja sanoi, että levy vaihdetaan ehdottomasti ja heidän laskuunsa. Ei puhettakaan muusta. Monenlaista asiaa taisi tuossa pienessä hetkessä tulla opituksi. Minulle se kertoo huimasta vastuunkannosta ja ylpeydestä omasta työstään – ei haluta jättää jälkeen muuta kuin hyvää työn jälkeä.
Toisenlaisesta vastuunkannosta kielii erään talotekniikkaprojektipäällikön toteamus: “En kai minä voi lähteä töitä suunnittelemaan. Minulla on seitsemän projektia vastuullani. Ei siinä ehdi suunnitella”. Tällaisesta palvelusta rakennuttajat ja pääurakoitsijat suostuvat kuitenkin maksamaan. En tiedä kumpi osapuoli on vähemmän ammatistaan ylpeä.
Ammattiylpeys kohenee vastakaikuna. Puhe, sanat ja tekstit ovat ihmisten tapoja välittää viestejä yksilöltä toiselle, yksilöltä ryhmälle ja ryhmien välillä. Sanallisten viestien rinnalla vuorovaikutukseen kuuluu myös paljon erilaista sanatonta viestintää.
Vuosien jälkeen uudelleen kohdatessamme eräs kirvesmiesyrittäjä muisteli kymmenen vuotta aiemmin ollutta yhteistä työmaatamme. Olin kuulemma aina työmaalle tullessani kysynyt, että mitäs täällä on sellaista mitä minun ei pitäisi tietää. Hän väitti, että kysymyksenasettelu vapautti tilanteen niin, että pystyttiin puhumaan niistä vaikeuksista ja ongelmakohdista, joita oli ollut edellisen käyntini jälkeen. Pienestä se on välillä kiinni.
Kommunikaation laatu ja viestin sisältö vaikuttavat saamaamme kuvaan. Vaikka välillä tämä kuva saattaa pettää, useimmiten se paljastaa osaamis- ja huolehtimistason. Esimerkistä käy hyvin seuraava kertomus.
Kelohuvilan vesikatto oli korjauksen tarpeessa. Huvilan omisti useampi perhe yhdessä, joten päätös korjaustoimiin lähtemisestä ei syntynyt ihan käden käänteessä. Kun projektiin ryhdyttiin, kysyttiin ensin apua paikalliselta insinööritoimistolta. Puhelimessa luvattiin vastata lähetettävään sähköpostiin, vaan toisin kävi. Ei saatu apua konsultilta, joka kai piti hommaa niin pienenä, ettei vaivautunut tarjoamaan rakennuttamistehtävien hoitoa tai edes avustamaan urakoitsijoiden löytämisessä. Onneksi kiinteistöyhtiön käyttämä meritoitunut arkkitehti vihjasi urakoitsijasta, jota kehuivat myös alueen kiinteistöistä vastaavat huoltomiehet.
Huvilaväen edustaja, joka itse toimi rakennusalalla, soitti urakoitsijalle. Jo puhelu kertoi osaamisesta, kokemuksesta samanlaisista töistä, halusta rakentaa hyvin ja vastuullisesti. Puhelun jälkeen urakoitsija lähetti työselostuksella varustetun tarjouksen katon korjaamisesta. Selostus oli yksityiskohtainen ja kieli edelleen osaamisesta. Pienten tarkennusten jälkeen päädyttiin sopimukseen. Kaikki tämä näkemättä toisiaan – osapuolet olivat lähes 900 km etäisyydellä toisistaan. Melkoista luottamusta – mitä tuollaisesta seuraa?
Siitä seurasi, että työt aloitettiin aikataulussa, huonekalut suojattiin, sääsuojista huolehdittiin ja mm. hormin ympärille asennettiin uudet palovillat, vaikkei sitä selostuksessa ollutkaan mainittu. Kun huvilaväen edustaja kävi kohteessa, hän sai osakseen sen huomion, minkä asiakkaan kuuluukin. Hänelle näytettiin työ eri vaiheissa, käytiin läpi esiin tulleita rakennusvirheitä ja niiden korjausratkaisuja. Asioita ei peitelty, eikä niihin suhtauduttu välinpitämättömästi. Ei ollut välinpitämätöntä asiakkaankaan toiminta. Lento päiväksi pohjoiseen katsomaan kuinka työt edistyvät. Tekijöiden huomioonotto, kiinnostus ja kiitos hyvässä vauhdissa olleesta työstä.
Pari vuotta sitten puolalaisten putkiasentajien palkoista eräässä suuressa liikerakennushankkeessa keskusteltiin television tutkivissa ajankohtaisohjelmissa, päivälehdissä ja rakennusalan omissa lehdissä. Harmaa talous ja alipalkkaus olivat tapetilla. Nuo asiat pitää olla kunnossa. Tilaajien ja teettäjien pitää olla ammattiylpeitä paitsi itse tuottteesta, jota ollaan tekemässä myös siitä, että heidän projekteissaan ei tällaisia palkkauksellisia epäkohtia sallita. Yllättävää tuossa palkkausasiassa oli, että itse keskustelun kohteet – puolalaiset putkiasentajat – olivat varsin tyytyväisiä ja ennen kaikkea ammatistaan ylpeitä huolehtien kaikesta tekemisestään mallikkaasti kuten kuva 3 osoittaa.
Ammattiylpeys ei ole mikään vakiotuote. Jokainen rakentaa itse arvoasteikkonsa. Viime aikoina aikatauluissa pysymisestä on tullut yhä tärkeämpi osaamisen alue. Hyvin usein kiireestä selvityminen vähäisin naarmuin antaa jo suurta tyydytystä. Nykyrakentamisen ammattiylpeydessä on roima annos aikataulun hallintaa, mutta silti asiat pitää aina tehdä myös hyvin – ei tingitä laadusta pysyäksemme aikataulussa ja toisinpäin pysytään aikataulussa, jotta kiire ei sotke laatua.
Ammattiylpeyttä osoittaa, että tehdään laatua aikataulussa halliten kustannukset. Jollekin jo pelkkä tilipäivä on riittävä osoitus arvostuksesta ja jollekin toiselle ammattiylpeys löytyy osaamisasteikon yläpäästä. Pääasia on, että työskennellessämme pysymme aina oikealla tiellä, sillä mitä hyödyttää juosta, jos ei juokse oikealla tiellä ja oikeaan suuntaan.
Ihmiset toivottavat toisilleen toisinaan työn iloa. Huipputekijöillä on työhönsä juuri tällainen suhde. He eivät tee työtä pelkästään elääkseen tai velvollisuudesta. Tällainen työntekijä nauttii työstä ja tekee sitä myös ilokseen, koska onnistuminen ja uuden luominen tuo hänelle henkilökohtaista tyydytystä. Palkan ohella olennaista on oman työyhteisön ja ammattipiirien antama arvostus.
Erinomaisuus ei ole teko vaan tapa
Ihminen olettaa melko automaattisesti, että toiset ihmiset toimivat kuten hän itse elämän erilaisissa tilanteissa. Yhteistä työtä tehtäessä voi joskus tulla yllätyksenä se, miten eri tavoin saman asian voi ymmärtää ja miten eri tavoin eri ihmiset reagoivat samaan tilanteeseen. Ihmisten erilaisuudella on monta syytä: temperamenttipiirteet eroavat, opitut toimintatavat ja kulttuuriset käytännöt eroavat, tilannetekijät vaikuttavat, ihmisen henkilöhistorialla ja persoonallisuudella on vaikutusta.
Useimmiten työssä opitaan, miten asiat “todellisuudessa tehdään”. Muutamat edellä esitetyistä kertomuksissta kuitenkin osoittavat, että kaikki työssä oppiminen ei aina ole hyväksi. Jos organisaation toimintatavat ovat vääriä ja nuoren tai muuten uuden työntekijän odotetaan niihin sopeutuvan, millaiseen todellisuuteen me heitä kasvatamme? Miten voimme kasvattaa työssä oppijan – uuden tai muualta työpaikkaamme siirtyneen – oman ammattinsa arvostamiseen? Kuinka käy sille nuorelle, joka menee suunnittelutoimistoon töihin ja saakin sen kuvan, että sillä rahalla, jonka tilaaja suunnittelusta maksaa, ei parempia suunnitelmia tai enempää palvelua tai vastuunkantoa saa. Kuinka käy sen nuoren työnjohtajan, jolta karisee hyvät opit nopeasti, kun työmaan arvomaailma edustaa enemmän linjaa: ”Kiireessä kelpaa kehnompikin.”
Jos kielteistä työssä oppimista ei avata, se muuttuu mustaksi aukoksi, joka syö ammattiylpeyden ja kalvaa mieltä sekä tuhoaa työuraa. Yritysten johdon ja koko alan pitäisi olla kiinnostunut siitä miten me opetamme toisiamme toimimaan projekteissa, joilla tuotamme kansallista omaisuuttamme.
Erinomaisuus ei ole teko vaan tapa väitetään Aristoteleen aikoinaan sanoneen. Milloin yritys, organisaatio tai projekti siis on erinomainen tai toimii erinomaiseti. Silloin kun siellä toimitaan hyviksi koettujen, kirjattujen, yhteisten ja sisäistettyjen tapojen mukaan. Tapa toimia syntyy tiedoista, taidoista ja tahdosta kuten kuva 4 osoittaa. Viisi timpuria tekee toimeksiannolla ”tee sauna” oletettavasti viisi jollain tavoin tosiistaan erilaista saunaa. Saadaksemme aikaiseksi juuri sellaisen saunan kuin haluamme on meidän tarkennettava spesifikaatioita eli määrittelyä. Kun saunan suunnitelmat ovat olemassa ja kaikilla samanlaisina, alkavat tuotteet eli saunat myös muistuttaa toisiaan yhä enemmän.
Tie ammattiylpeyteen vaihtelee. Voi olla, että tämän päivän rakentamisessa kaikki eivät pääse kokemaan tuota ihmeellistä tunnetta ja osaamisen astetta omassa ammatissaan. Ammattiylpeys on hieno asia, mutta siinä on myös riskinsä. Liiallisena se voi kääntyä myös vahingolliseksi ylimielisyydeksi ja suuntautuessaan vain menestymisen sekä näyttämisen haluksi, se on loppuun palamisen kiihdyttäjä. Muistetaan kuitenkin, että aina ennemmin se voi olla työhyvinvointia tuottava laadunvarmistuksen, aikatauluissa pysymisen, kustannusten hallinnan, työ- ja ympäristöturvallisuuden sekä hyvän rakennustavan edistäjä.
Tiellä kohti ammattiylpeyttä tarvitaan “herätys” – tätä minä haluan. Kipinän sytyttyä alkaa oppiminen. Kun oikein on kipinää, ei oppiminen ole väkinäistä, sitä vain edistyy. Uudet eteen tulevat asiat ja ongelmat kohdataan haasteina, joiden edessä kääritään hihat ja pannaan aivot raksuttamaan. Kysytään arastelematta ja kavereiltakin opitaan. Vaikka paljon opitaan, aina jää opittavaa. Osaamisessa ei koskaan tule valmiiksi, sillä totuttu tilannekin on ratkaistava joko entisin tai uusin tavoin.
Ihminen sovittaa omaa toimintaansa ympäristöön. Jatkuva informaatiovirta ohjaa meitä. Ihminen valikoi jatkuvasti huomaamattaan ympäristöstään vain oleellisen informaation tietoiseen tarkasteluun. Havainnointi on sitä tarkempaa, mitä vankempi aiempi tietämys asiasta on. Toisaalta tiettyyn asiaan tottuminen saattaa myös luoda rutiineja, jotka suuntaavat tarkkaavaisuutta jo tunnettuihin kohteisiin ja ennakoimaton muutos jää havaitsematta.
Eräässä isossa konsulttitoimistossa kehitettiin toimintatapoja ja niitä kuvaavaa järjestelmää. Asiaa ei haluttu jättää vain paperien ja kalvojen varaan. Ne haluttiin muuttaa käytännöksi. Muutos lähti liikkeelle toimitusjohtajasta, rakennusneuvoksesta, joka halusi itse kouluttautua heidän projektitoimintatavan osaajaksi ja kouluttajaksi. Toimitusjohtajan rinnalla konsulttien kanssa uuteen projektinjohtamistapaan ja sen jalkauttamiseen kouluttautui kymmenkunta “opetuslasta”. Tämä ryhmä lähti jalkauttamaan toimintatapaa edelleen ja seuraava porras taas eteenpäin. Näin oli saatu ketju liikkeelle ja vähitellen koko henkilöstö koulutetua yrityksen omaan tapaan toimia projekteissaan.
Liian usein suomalaisessa rakentamisessa mennään kuitenkin ilman yhteistä tapaa. Toki löytyy järjestelmiä, mutta kuvataanko niissä se todellinen tapa toimia vai jotakin muuta. Hyvän tavan sijaan esimerkiksi työmailla mennään jokaisen vastaavan työnjohtajan määrittelemällä tavalla. Nämä yksilölliset tavat voivat olla hyviä tai huonoja. Nuo tavat vahvistuvat ja heikkenevät sen mukaan mitä arvostetaan. Siis arvostetaan – se tarkoittaa mitkä ovat yrityksessä sen todelliset arvot – ei sanahelinä vaan todelliset käytännöt. Arvot ja siten myös tapa toimia välittyvät pienissä hetkissä.
Mikä tuottaa paremmin ammattiylpeyden tunteen kuin saatu arvostus? Aito kiitos on iso asia, uskomattoman iso kannustaja eteenpäin. Mutta nimenomaan aito kiitos, ei mikään tällainen tavallinen: “kiva kun sait valmiiksi, tässä on seuraava homma, toivottavasti teet sen yhtä tarkasti ja kiireesti”! Toki sekin riittää pitkälle, että tietää itse tekevänsä työnsä hyvin. Silti harvalla riittää intoa toimia koneiston osana yhä tylymmäksi käyvässä työyhteiskunnassa ellei koskaan kukaan sano vilpittömällä mielelle, että “hei, tosi hyvin hoidettu homma”. Vaikka tietäisi olevansa kuinka loistava ihminen juuri siihen työhön, mitä tekee, saattaa väsyä siihen, ettei kukaan koskaan kiitä tehdyistä töistä.
Lähtekäämme osoittamaan ylpeyttä tekemisistämme. Oli roolimme rakentamisessa mikä tahansa voimme arvostaa toisten työtä, maksaa työstä tehtävien mukaan sekä kehittää ja jalkauttaa tapaa toimia. Nostetaan ammattiylpeys sille kuuluvaan kunnia-asemaan. Tehdään kerralla kunnolla, pidetään mitä luvataan ja kehitetään sekä kehitytään.